Eräässä THL:n kokouksessa asia oli tänä talvena esillä, mutta en tiedä miten se on edennyt. Lasten ylipoainon puheeksi ottamista ohjeistetaan mm. Neuvokas perhe sivuilla. https://neuvokasperhe.fi/ammattilaiset/lapsen-ylipainon-puheeksi-ottaminen-vastaanotolla

Lisättyä sokeria oli näissä ∼54% versus 1%, respectively ja
ratio of omega-6 to omega-3 fatty acids (∼11:1 versus 5:1).

Tuo lisätty sokeri nostaa nopeammin sekä verensokeria että insuliinitasoja, jolloin vähäinenkin energiaylijäämä muuntuu heti varastorasvaksi ja verensokerin nopea lasku taas luo painetta syödä heti jotain korvaavaa.

Sitten tiedetään, että omega-6 rasvahapot eivät anna solutasolla kylläisyyssignaalia ja houkuttavat sitä kautta syömään enemmän.

Tuo kuvaus nuorten riskeistä on hyvin uskottava ja pelkona on vähän sama ilmiö kuin Okinawalla, jossa amerikkalainen ruokavalio tuli nuorison suosioon ja sitten 70 vuotiaat vanhemmat hautasivat 50 vuotiaita lapsiaan. Suomessa on valitettavasti seuraava kauhuskenaario ihan mahdollinen, että jonkin ajan kuluttua 60-70 vuotiaat ovat hautaamassa 80-100 vuotiaita vanhempiaan samalla, kun ovat lastensa kanssa samoissa dialyysi-, amputaatio- ja verkkokalvojen laserointijonoissa. Lisäksi pelkona on, että jonot kasvavat merkittävästi nopeammin kuin purkautuvat. Kun tällä hetkellä diabeetikkojen kokonaishoitotarve kasvaa luokkaa 100 milj. euroa/vuosi, niin on hyvin iso todennäköisyys, että tuota tarvetta ei tulla täyttämään vaan se jää joiltain osin vajaaksi. Kun vielä tietää poliittisen päätöksenteon periaatteet, niin säästöt kohdistuvat ennakoivaan hoitoon kuten hoitovälineisiin ja tämä vain kasvattaa tulevia haasteita.

Tärkeä kommentti! Lapselle ei kotona pitäisi mainita ylipainosta vaan puhua terveellisestä ruuasta. Terveydenhoitajille ollaan laatimassa ohjeita siitä, miten lasten ylipaino tulisi ottaa tavalla, ettei lapsi ryhdy liikaa kiinnittämään huomiota painoonsa.

Koska siellä syödään pääosin kuitenkin ruokaa ja sitä syödään säännöllisesti (aamupala, lounas ja päivällinen, ei jatkuvaa snäkkäilyä kuten Suomessa). Ranskalaiset oppivat jo pienestä kuuntelemaan kehon vinkkejä kylläisyydestä, arvostetaan kasviksia, hidasta syömistä perheen parissa ym. Jos herkutellaan, on se pieni viipale kakkua tai juu se yksi croissant päivässä. Täällä esim. lasten synttärikekkerit ovat menneet ihan överiksi. Siitä tulee se ns. ”normaali malli” myös herkuttelulle. Juuri viime pe mietin asiaa lasten urheilutapahtumassa, jossa myytiin metrilakua 12 kpl kympillä, kun yksi sai oli kaikkien pakko saada. Se oli ihan mieletön, n. kilon mättö sokeria, eihän se ole kenellekään järkevää. Mikä ja kenellä on tässä eettinen vastuu? Mietin..

Kiitos tärkeiden näkökohtien esille tuomisesta!

Tämä erityisesti siksi, että anoreksiasta toipuvan nuoren äitinä ja syömishäiriöpotilaiden omaisten vertaistukiryhmän yhtenä moderaattorina kipeästi tiedän, mitä puhe ylipainosta voi lapselle tehdä. Oma tyttäreni ei missään vaiheessa ollut varsinaisesti ylipainoinen, mutta neuvolan ja koulun seurannoissa paino oli +1 -+2 käyrällä. Suru oli silmissä terveydenhoitajalla käynnin jälkeen, kun tunteeksi jäi se, että on jotenkin erilainen ja epäkelpo, vaikka kotona yritettiin sanoa, että olet kaunis ja rakas ja ihmiset ovat erilaisia ja kasvavat eri tahdissa. Sitten teini tuli tietoiseksi ympäristön tilasta ja ”terveellisempi” vegaanius laski painon samalle tasolle kuin kavereilla. Mutta laihtuminen jatkui ja totuus selvisi. Olimme onnekkaita, kun voimme satsata perhepohjaiseen hoitoon ja nyt vuotta myöhemmin paraneminen on hyvin käynnissä.

Vaikka sisätautilääkäri olenkin, olin ennen omakohtaista kokemusta häpeällisen huonosti perehtynyt syömishäiriöihin. Helposti niitä pitää teinien muotioikkuina, huomion tavoitteluna, miksi ihmeessä eivät vaan syö? Anoreksia on kuitenkin erittäin vakava sairaus, noin 6% sairastuneista kuolee ja puolella sairaus kroonistuu. Keskimäärin sairastaminen kestää kuusi vuotta. Tosin toivottavasti Suomessakin perhepohjainen hoitomalli yleistyy, koska sillä saavutetaan parempia hoitotuloksia. Merkittävä osa sairastuvuudesta johtuu geneettisestä alttiudesta, ja sitten jokin ympäristön tekijä, ulkonäköä painottava harrastus, kriisi, kiusaaminen, terveydenhoitajan varomaton kommentti, laukaisevat syömishäiriön. Kukaan syömishäiriöön sairastunut ei itse ole valinnut sairauttaan eikä se myöskään ole vaativien vanhempien aiheuttama. Kyseessä on toki mielenterveyden sairaus, mutta kun ravitsemustila huononee riittävästi, niin myös aivojen biologia muuttuu. Sairaudentunne potilailta puuttuu täysin, ja siksi paraneminen ei voi olla heidän omalla vastuullaan. Jokainen perhe jota anoreksia koskettaa tietää, että sen jälkeen kaikki on toisin, vuosikausia parhaasta nuoruudesta voi kulua henkihieverissä sairaalassa, vanhempi voi joutua jäämään pois työstä, ilman kunnollista tukea pahimmillaan perheet hajoavat. Moni antaisi toisen kätensä entisestä huolettomasta elämästä ja lihavasta lapsesta. Lisää erinomaista luettavaa syömishäiriöstä löytyy netistä esim. maudsleyperheet-hakusanalla

Mainitset ylipainon altistavan ahmintahäiriölle. Tämä on totta, mutta syy-seuraus-suhde kulkee mutkan kautta. Ylipainoiset eivät ole ylipainoisia koska ovat ahmatteja, vaan ahmintahäiriö on seurausta heidän epätoivoisista laihdutusyrityksistään. Ahmintahäiriö pahenee huomattavasti syömisen rajoittamisesta; kun nälkä käy ylivoimaiseksi kompensoidaan sitä ahmimalla. Seuraa itseinho ja uusi rajoittaminen ja kierre syvenee. Ahmintahäiriöstä paranemisen avain on rajoittamisen lopettaminen. Laihduttamisesta luopuminen ja säännöllinen tiheä syöminen lopettaa ahminnan ja johtaa todennäköisemmin laihtumiseen kuin toistuvat laihdutusyritykset. Ja vaikka paino ei muuttuisikaan niin mielenterveys ja omanarvontunne säilyvät. Lisäksi kannattaa muistaa, ettei läheskään kaikilla ylipainoisilla ole heitä itseään tai yhteiskuntaa kuorimittavia liitännäissairauksia, ja myös normaalipainoiset sairastuvat geeniensä ja elintapojensa yhdistelmän altistamina syntyviin sairauksiin.

Kaikista näistä syistä johtuen olisi mielestäni toivottavaa puhua terveellisistä elintavoista ja ruokailutottumuksista ja lakata kokonaan tuijottamasta ihmisten painoa. Toivottavasti voimme samaan aikaan vähentää sekä metabolista oireyhtymää että syömishäiriötä eri ilmenemismuotoineen.

Golden, N. H., Schneider, M., & Wood, C. (2016). Preventing Obesity and Eating Disorders in Adolescents. Pediatrics, 138(3), e20161649–e20161649. https://doi.org/10.1542/peds.2016-1649

Hyvä kommentti, joka kuvastaa painoindeksirajojen ongelmia. Johonkin painorajat pitää asettaa, mutta niihin ei tule suhtautua pilkuntarkasti. Jos painoindeksi hieman ylittää normaalin 25, se tuskin vielä vaikuttaa lapsen terveyteen. Neuvolan toteamus ”ylärajoilla” lienee tarkoitettu ohjeeksi seurata painoa, ettei se lähde enempää nousemaan.
Sofian ja Eliaksen sekä muiden lihavien lasten painoindeksit ovat joskus olleet ”ylärajoilla”, josta paino edelleen jatkoi nousuaan.